Huumori, ahdistus, masennus ja ulkopuolisuus

Huumori on huonoina hetkinä ollut minulle pakopaikka, oma tila muun maailman ulkopuolella, johon ole ahdistuneena ja usein surullisenakin paennut. Usein vitsien laukominen kulkee kohdallani käsi kädessä nimen omaan ahdistuksen kanssa. Hyvävointisempana ja vähemmän turhautuneena, kuten nyt, olen taas usein tavallista totisempi, välillä jopa jäykkä.

Paras huumori käsittelee vakavia asioita, mutta leikki tekee laskijastaan samalla ulkopuolisen, vaikka tämä samalla olisikin tilanteessa, johon on suhtauduttava sen vaatimalla vakavuudella. Vitsit, läpät ja leiskautukset vievät mielen ainakin hetkeksi johonkin muualle. Samalla asioiden merkitys muuttuu.

Masennuksella ja huumorilla on yllättävän paljon yhteistä. Omina pahan masennuksen hetkinäni en tuntenut juuri mitään: ei iloa, surua, vihaa tai rakkautta. Silti nauroin ja vitsailin huomattavasti ja usein jutut koskivat yleisesti todella vakavana pidettyjä asioita. Kaikelle saattoi nauraa, koska millään ei ollut merkitystä. Elin tyhjiössä, johon sain hetkeksi sisältöä huumorista ja ylensyönnistä. Mikään muu ei auttanut. Kännissä masennus usein vain paheni.

On syytä huomata ero normaalin, usein tilannetta sopivasti keventävän, ja koko ihmisen elämänasennetta leimaavan huumorin välillä. Ellei humoristi ole samalla masentunut, on hän ainakin samankaltaisessa tilanteessa masentuneen kanssa, mikäli havaintoni itsestäni masentuneena ja elämänhumoristina pitävät paikkansa. Masentunut näkee, tai ainakin itse pahimman masennuksen vallassa näin, kaiken merkityksettömänä. Masentunut humoristi, siis minä, näkee kaiken merkityksettömänä ja naurettavana.

Kaiken voi siis nähdä koomisena, eikä siinä mitään pahaa sinänsä olekaan. Sen sijaan kaiken, ehkä näkyvimmin itsensä ja oman elämänsä, näkeminen pelkästään koomisena ajaa ihmisen merkityksettömäksi ulkopuoliseksi, sillä koomisena näkemisen vaatima perspektiivi elämään on ulkopuolisen perspektiivi. Ulkopuolisuus toki auttaa usein ymmärtämisessä, mutta kokoaikainen ulkopuolisuus on kauheaa.

Ulkopuolisella ei ole mitään, mistä saisi kiinni. Hän on vain keskellä kaikkea olematta missään toden teolla. Todellinen huumori on juuri sitä. Ulkopuolinen humoristi ei rakasta tai iloitse. Hän nauraa, muttei naura iloiten. Hän ei, tai ainakaan minä, ei koe elävänsä elämisen arvoista elämää.

En taas tiedä, miksi tämänkin tekstin kirjoitan. Jotenkin vain kirjoittaminen on minulle keino käsitellä kokemaani ja kirjoituksen julkaisematta jättäminen taas tekisi siitä minulle merkityksettömän. Ei ole mitään väliä, eksyykö joku tätä lukemaan.

Joskus taas lisää huumoria.

Myöhäisteini

Olen aina tykännyt avautua ihmisille elämästäni ja yleensä pienessä tai vähän isommassa maistissa avautumishaluni kasvavat. Avautumistaktiikka on aina ollut sama. Baari-iltana valitsen jonkun satunnaisen henkilön, kuitenkin yleensä tutun tai kaverin, ja piinaan tätä avautumisellani. Ilmiö esiintyy vaihtelevasti, mutta suunnilleen kerran kahdessa kuukaudessa kuitenkin. Olen sinut avautumishalujeni kanssa, mutta joskus homma menee liian pitkälle.

Viime viikonloppuna avauduin eräälle ystävälleni periaatteessa ihan perus tunnejuttuja loppuillasta eräässä Etelä-Helsingin baarissa. En näe omassa avautumisessani mitään pahaa sinänsä, mutta avautumisen sisältö on saanut minut potemaan morkkista monta päivää, vaikka itse yleensä nauran omille avautumisilleni hyvin pian.

Elämäni toivottavasti viimeinen avautuminen oli kuitenkin erilainen kaikkiin muihin lähivuosien avautumisiini verrattuna. Olen tilittänyt baareissa ja muualla täysin avoimesti heikohkosta terveydestäni, lapsuuden traumoistani ja monista muistakin jutuista vapautuneesti eikä se minua häiritse.

Viimeisin avautumiseni kuitenkin oli luonteeltaan toisenlainen. Se oli välähdys ja muisto omasta teini-iästä, vaikka vastaavanlaisia avautumisia en sulkeutuneena teininä uskaltanutkaan harrastaa. Avautumiseni oli jotain niin käsittämättömän noloa, että en edes halua sitä ajatella. Kuitenkin se vain palaa mieleen koko ajan. En siis ole kasvanut henkisesti senttiäkään teinivuosistani.

Arvatkaa, mistä avauduin? En uskalla ja kehtaa sanoa, mutta vieläkin hävettää.