Myöhäisteini

Olen aina tykännyt avautua ihmisille elämästäni ja yleensä pienessä tai vähän isommassa maistissa avautumishaluni kasvavat. Avautumistaktiikka on aina ollut sama. Baari-iltana valitsen jonkun satunnaisen henkilön, kuitenkin yleensä tutun tai kaverin, ja piinaan tätä avautumisellani. Ilmiö esiintyy vaihtelevasti, mutta suunnilleen kerran kahdessa kuukaudessa kuitenkin. Olen sinut avautumishalujeni kanssa, mutta joskus homma menee liian pitkälle.

Viime viikonloppuna avauduin eräälle ystävälleni periaatteessa ihan perus tunnejuttuja loppuillasta eräässä Etelä-Helsingin baarissa. En näe omassa avautumisessani mitään pahaa sinänsä, mutta avautumisen sisältö on saanut minut potemaan morkkista monta päivää, vaikka itse yleensä nauran omille avautumisilleni hyvin pian.

Elämäni toivottavasti viimeinen avautuminen oli kuitenkin erilainen kaikkiin muihin lähivuosien avautumisiini verrattuna. Olen tilittänyt baareissa ja muualla täysin avoimesti heikohkosta terveydestäni, lapsuuden traumoistani ja monista muistakin jutuista vapautuneesti eikä se minua häiritse.

Viimeisin avautumiseni kuitenkin oli luonteeltaan toisenlainen. Se oli välähdys ja muisto omasta teini-iästä, vaikka vastaavanlaisia avautumisia en sulkeutuneena teininä uskaltanutkaan harrastaa. Avautumiseni oli jotain niin käsittämättömän noloa, että en edes halua sitä ajatella. Kuitenkin se vain palaa mieleen koko ajan. En siis ole kasvanut henkisesti senttiäkään teinivuosistani.

Arvatkaa, mistä avauduin? En uskalla ja kehtaa sanoa, mutta vieläkin hävettää.