Jacob Millerin Keep On Knocking on mahtavan herkkä ja kaunis reggaebiisi, jota kuunnellessa tekee mieli usein mieli itkeä. Itkeminen ei ole sallittua vaan usein myös suotavaa, sillä pikkupojasta saakka omia tunteitani padonneena opin uudelleen itkemään toden teolla vasta muutama kuukausi sitten.
Biisi kuitenkin kaikessa kauneudessaan kertoo kaipuusta johonkin sellaiseen, josta pitää päästä yli. Myös omista patoutuneista tunteistaan pitää päästä yli. Menneisyyden demonit ovat edelleen olemassa, vaikka olisivat maassa piestyinä suoraan edessäni. Vaarattomaksi tehdyn maassa makaavan demonin potkiminen on edelleen samaa jatkuvaa kamppailua, joka loppuu vasta demonin hylkäämiseen. Vaaraton paha on edelleen paha, hylätty ei.
Koin tänään kaupasta kotiin kävellessäni kummallisen kokemuksen. Mikään kiusallinen ei yllättäen tuntunutkaan kiusalliselta. Ihan kuin olisin ollut pienissä, mutta kaikki tuntui paljon aidommalta. Yksityiskohdan kaupungin illassa näkyivät ja nautin niistä täysin selvin päin myös muuten kuin ohi menevänä hetkenä, mutta en jäänyt jumittamaan hetkiä uudelleen ja uudelleen. Siirryin eteenpäin.
Samasta kappaleesta on olemassa myös Augustus Pablon hieno dub-versio. Pablo tekee ennestään hienolle musiikille ihmeitä kaiuin. Symbolisesti kuitenkin voin ajatella menneisyyden kaikuvan dubissa alkuperäistä versiota parempana. Augustus Pablo, kuinka kaunista musiikkia lahjoititkaan meille!
Vertauskuvia käyttäen jätän menneisyyden ajattelemisen hienoine kaikuine, mutta sitäkin ikävämpine demoneineen syrjään ja siirryn tulevaisuuden dub-avaruuteen. Haistakaa paska menneisyyden demonit. Tervetuloa tulevaisuuden enkelit!
Suosittelen kaikille lukijoille varauksettomasti Augustus Pablon musiikkia. Dub on hienoa. Seuraavaksi töiden pariin, joiden jälkeen on paras lukea Ryokania, jota varmaan hehkutan seuraavaksi. Huominen alkaa Pharcydellä
Tuesday, April 24, 2007
Wednesday, April 18, 2007
Pelottaa
Pari päivää sitten huomasin pelkääväni erästä läheiseksi tullutta ystävääni. Sitten tajusin pelkääväni kaikkia, joita voin pitää itselleni läheisinä: vanhempia, siskoa ja ystäviä. Huomasin läheisten ihmisten seurassa tuntevani pelkoa ja ahdistusta siitä, että minulla ylipäätään on ketään läheisiä. Mainittakoon, että en ole yleensä lainkaan epäsosiaalinen, mikäli hieman omituista käytöstäni ei lasketa epäsosiaalisuudeksi.
Terapeutin kanssa asiasta keskusteltuani olen luultavasti saanut asiaa selvitettyä itselleni. Pelkään varmaankin torjutuksi tulemista ja ennen kaikkea siitä seuraavaa häpeän tunnetta. Siitä johtuen en päästä ketään lähelleni, mikä on joskus vaikeaa. Torjun muut ennen kuin he ehtivät torjua minut eikä sen tekeminen hienovaraisesti aina ole helppoa. Joskus en pysty torjumaan, jolloin kiusaannun. Joskus on hankalaa vaihtaa paikkaa jonkun tullessa viereen istumaan. Kaikista pahimpia ovat kuitenkin halaajat. Aina ei saa otettua kahta askelta taakse ja iskettyä kättä toisen käteen. Onneksi pienessä maistissa halaaminen on vähemmän kiusallista. Kaikista paradoksaalisinta halauskammossa kuitenkin on sen vahvistuminen sen mukaan mitä läheisempi ihminen on kyseessä.
Elämä on vähän hankalaa, kun ei pysty päästämään ketään lähelle fyysisesti, mutta henkinen ulkopuolisuus on kuitenkin vielä pahempaa. Joskus jopa puhelimessa juttelu saattaa pelottaa, jos toisessa päässä on liian lähelle päässyt ihminen. Läheisyyden pelko tekee ulkopuoliseksi, vaikka pelon peitteleminen muilta onkin yllättävän helppoa. Läheispelkoisen elämä sen sijaan on usein piinaavaa. Se laittaa ajattelemaan, oliko se sittenkin totta, että synnymme vastoin tahtoamme, elämme heikkoina ja kuolemme lopulta yksin. Minulle se kaiketi on totta, vaikka en välttämättä haluaisikaan.
Usein juurettomuudeksikin kutsuttu ulkopuolisuuden kokemus voi olla seurausta läheisyyden pelostani. Piina torjutuksi tulemisen pelosta, joka estää päästämästä ketään oikeasti lähelle, saa minut kokemaan itseni juurettomaksi. Ovatko ihmisen juuret loppujen lopuksi läheisyydessä? Voiko yhteisöllisyyden käsittäminen laumasieluisuudeksi loppujen lopuksi olla vain omaa kammoani läheisyyttä kohtaan tai hyväksymättä jäämisen pelkoa?
Myös läheisyyskammosta eroon pääsy kammottaa. Ulkopuolisuudessa, tarkkailijan roolissa, on siinäkin jotain ikävöinnin arvoista. Kuinka voisin osoittaa oman elämäni koomiseksi, jos olen osa sitä? Humoristisen elämänasenteen, näkemyksen kaikesta myös huumorin raaka-aineena, kadottaminen hieman hirvittää. Parhaat vitsit kuitenkin syntyvät usein vakavilla asioilla leikittelystä, vaikka en itsekään kaikille toteamuksilleni naura ääneen. Oma huumorini ei mielestäni kuitenkaan ole usein pahantahtoista, mutta merkityksettömyyttä, läheisyyden puutetta ja juurettomuutta se välillä huokuu. Pelkään menettäväni ulkopuolisen minuuteni päästäessä ihmisiä lähelleni. Pelkään läheisyyden tappavan oman individualismini, jonka varassa olen elänyt niin kauan kuin muistan.
Läheisyyteen sisältyy varmasti myös riskejä. En koskaan ole ketään päästänyt niin lähelle, että tämä olisi voinut minua torjumalla vahingoittaa, saati sitten luoda turvaa tai yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nyt kuitenkin olen hitaasti poistamassa suojausta ja se saa herkän tasapainoni järkkymään. En olekaan kaiken aikaa omassa pikku kuoressani ulkopuolisena, vaan koen joskus myös aidon tuntuisia tunteita eri alueilta, aiemmin tehokkaasti torjumiani tunteita.
Torjunnan pieni pudottaminen on saanut aikaan ihmeellisiä asioita. Olen kännissä usein täysin sentimentaalinen ja itken kotiin päästyäni siitä ilosta, että on olemassa läheisiä ihmisiä, joita kuitenkin samalla pelkään. Tilanteet ovat kummallisia, mutta samalla kokemuksissa on jotain kaunista. Ne tuntuvat sentään joltain, eivät pelkältä päämäärättömältä ajelehtimiselta. Olen myös oppinut hiljalleen itkemään, mikä on uutta. Viimeisistä rehellisistä itkuista onkin kulunut kymmenkunta vuotta, mikäli hysteeristä suuttumusta ei lasketa itkuksi. Miksi koskaan lopetinkaan itkemisen?
Kenenkään lähelle päästäminen ihan yleiselläkään tasolla, jolla olen suurimman osan tästäkin kirjoituksesta liikkunut, on suuri hyppy tuntemattomaan. Hyppy on varmasti tehtävä. Saa tosin nähdä, onko minusta ikinä siihen?
Terapeutin kanssa asiasta keskusteltuani olen luultavasti saanut asiaa selvitettyä itselleni. Pelkään varmaankin torjutuksi tulemista ja ennen kaikkea siitä seuraavaa häpeän tunnetta. Siitä johtuen en päästä ketään lähelleni, mikä on joskus vaikeaa. Torjun muut ennen kuin he ehtivät torjua minut eikä sen tekeminen hienovaraisesti aina ole helppoa. Joskus en pysty torjumaan, jolloin kiusaannun. Joskus on hankalaa vaihtaa paikkaa jonkun tullessa viereen istumaan. Kaikista pahimpia ovat kuitenkin halaajat. Aina ei saa otettua kahta askelta taakse ja iskettyä kättä toisen käteen. Onneksi pienessä maistissa halaaminen on vähemmän kiusallista. Kaikista paradoksaalisinta halauskammossa kuitenkin on sen vahvistuminen sen mukaan mitä läheisempi ihminen on kyseessä.
Elämä on vähän hankalaa, kun ei pysty päästämään ketään lähelle fyysisesti, mutta henkinen ulkopuolisuus on kuitenkin vielä pahempaa. Joskus jopa puhelimessa juttelu saattaa pelottaa, jos toisessa päässä on liian lähelle päässyt ihminen. Läheisyyden pelko tekee ulkopuoliseksi, vaikka pelon peitteleminen muilta onkin yllättävän helppoa. Läheispelkoisen elämä sen sijaan on usein piinaavaa. Se laittaa ajattelemaan, oliko se sittenkin totta, että synnymme vastoin tahtoamme, elämme heikkoina ja kuolemme lopulta yksin. Minulle se kaiketi on totta, vaikka en välttämättä haluaisikaan.
Usein juurettomuudeksikin kutsuttu ulkopuolisuuden kokemus voi olla seurausta läheisyyden pelostani. Piina torjutuksi tulemisen pelosta, joka estää päästämästä ketään oikeasti lähelle, saa minut kokemaan itseni juurettomaksi. Ovatko ihmisen juuret loppujen lopuksi läheisyydessä? Voiko yhteisöllisyyden käsittäminen laumasieluisuudeksi loppujen lopuksi olla vain omaa kammoani läheisyyttä kohtaan tai hyväksymättä jäämisen pelkoa?
Myös läheisyyskammosta eroon pääsy kammottaa. Ulkopuolisuudessa, tarkkailijan roolissa, on siinäkin jotain ikävöinnin arvoista. Kuinka voisin osoittaa oman elämäni koomiseksi, jos olen osa sitä? Humoristisen elämänasenteen, näkemyksen kaikesta myös huumorin raaka-aineena, kadottaminen hieman hirvittää. Parhaat vitsit kuitenkin syntyvät usein vakavilla asioilla leikittelystä, vaikka en itsekään kaikille toteamuksilleni naura ääneen. Oma huumorini ei mielestäni kuitenkaan ole usein pahantahtoista, mutta merkityksettömyyttä, läheisyyden puutetta ja juurettomuutta se välillä huokuu. Pelkään menettäväni ulkopuolisen minuuteni päästäessä ihmisiä lähelleni. Pelkään läheisyyden tappavan oman individualismini, jonka varassa olen elänyt niin kauan kuin muistan.
Läheisyyteen sisältyy varmasti myös riskejä. En koskaan ole ketään päästänyt niin lähelle, että tämä olisi voinut minua torjumalla vahingoittaa, saati sitten luoda turvaa tai yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nyt kuitenkin olen hitaasti poistamassa suojausta ja se saa herkän tasapainoni järkkymään. En olekaan kaiken aikaa omassa pikku kuoressani ulkopuolisena, vaan koen joskus myös aidon tuntuisia tunteita eri alueilta, aiemmin tehokkaasti torjumiani tunteita.
Torjunnan pieni pudottaminen on saanut aikaan ihmeellisiä asioita. Olen kännissä usein täysin sentimentaalinen ja itken kotiin päästyäni siitä ilosta, että on olemassa läheisiä ihmisiä, joita kuitenkin samalla pelkään. Tilanteet ovat kummallisia, mutta samalla kokemuksissa on jotain kaunista. Ne tuntuvat sentään joltain, eivät pelkältä päämäärättömältä ajelehtimiselta. Olen myös oppinut hiljalleen itkemään, mikä on uutta. Viimeisistä rehellisistä itkuista onkin kulunut kymmenkunta vuotta, mikäli hysteeristä suuttumusta ei lasketa itkuksi. Miksi koskaan lopetinkaan itkemisen?
Kenenkään lähelle päästäminen ihan yleiselläkään tasolla, jolla olen suurimman osan tästäkin kirjoituksesta liikkunut, on suuri hyppy tuntemattomaan. Hyppy on varmasti tehtävä. Saa tosin nähdä, onko minusta ikinä siihen?
Tuesday, April 10, 2007
Kaikki duuni on paskaduunii
Olen vihannut tähän mennessä jokaista työtäni. Luterilaisen kulttuurin tuotteena olen tosin ainakin suurimmaksi osaksi pitäny vihan omana tietonani, koska kaikki työhän on niin sanotusti arvokasta ja tärkeää. Paskat on. Vihaan työtäni ja olen siitä ylpeä. Tässäkin maassa on tarpeeksi hymyileviä lampaita, jotka valehtelevat pitämänsä vihaamastaan työstä.
Suomessa duunista mariseminen tulkitaan usein laiskuudeksi. Sitä se nyt ei yleensä kohdallani ole, koska hoidan työtehtäväni sovitulla tavalla ja olen usein valmis joustamaan työnantajan hyväksi. Opintojen ohelle tehty paskaduuni kuitenkin syö miestä ja ennen kaikkea hävettää.
Häpeän olla alinta kastia koko firmassa. Häpeän puhua menestyville koulukavereille paskaduunistani. Kaikki työhön liittyvä voidaan tarvittaessa tiivistää yhteen sanaan: häpeä. Minulle tekemäni työ ei ole arvokasta, vaikka se ehkä jotain tuottaakin. Se on vain jotain paskaa, joka tuottaa eniten häpeää.
Luultavasti sama tulee tapahtumaan jokaisessa tulevassakin työpaikassa seuraavat 40 vuotta, ellen onnekkaan sattuman johdosta potkaise tyhjää ennen sitä. Vituttaa olla kuraa ja kuraa tulen olemaan. Ei näillä avuilla pärjää. Pitänee uudelleen miettiä, onko 40 vuoden paskakuuri tavoiteltavaa elämää? Ei, mutta mikä neuvoksi?
Suomessa duunista mariseminen tulkitaan usein laiskuudeksi. Sitä se nyt ei yleensä kohdallani ole, koska hoidan työtehtäväni sovitulla tavalla ja olen usein valmis joustamaan työnantajan hyväksi. Opintojen ohelle tehty paskaduuni kuitenkin syö miestä ja ennen kaikkea hävettää.
Häpeän olla alinta kastia koko firmassa. Häpeän puhua menestyville koulukavereille paskaduunistani. Kaikki työhön liittyvä voidaan tarvittaessa tiivistää yhteen sanaan: häpeä. Minulle tekemäni työ ei ole arvokasta, vaikka se ehkä jotain tuottaakin. Se on vain jotain paskaa, joka tuottaa eniten häpeää.
Luultavasti sama tulee tapahtumaan jokaisessa tulevassakin työpaikassa seuraavat 40 vuotta, ellen onnekkaan sattuman johdosta potkaise tyhjää ennen sitä. Vituttaa olla kuraa ja kuraa tulen olemaan. Ei näillä avuilla pärjää. Pitänee uudelleen miettiä, onko 40 vuoden paskakuuri tavoiteltavaa elämää? Ei, mutta mikä neuvoksi?
Wednesday, April 4, 2007
Itsensä näkeminen
En varmaan ole ainut, joka silloin tällöin kokee oman elämänsä elokuvana ja miettii joitain tulevaisuuden mahdollisia tilanteita valkokankaalta tai telkkarista nähdyn kohtauksen tavoin. Usein vielä kuvittelen jonkun musiikin ”kohtaukseen”.
Kävellessä pimeällä kadulla talvisin katulamppujen keltaisessa valossa tai yöllisellä valtaväylällä autolla ajaessa on jotain kovin maagista, jotain niin elokuvallista. Kerran muistan ajaneeni Länsiväylää kaverin luota Espoosta kotiin Helsinkiin ja kiinnittäneeni huomiota yläviistossa vilkkuneisiin keltaisiin valoihin DJ Shadown Midninght In A Perfect Worldin soidessa stereoissa.
Tunnelmassa oli jotain. Tilanteeseen sopiva biisi ja edessä avautunut öinen kaupunki toivat hetken esiin täysin yllättävällä tavalla. Itsensä näkeminen ulkopuolelta ei ollut normaalia ahdistavaa ulkopuolisuutta, vaan sisältä tunsin sekä istuvani auton ratissa että näkeväni kaiken jotenkin ulkopuolisen silmin. Näin itseni osana Jim Jarmuschin Ghost Dogin pehmeämpää versiota ja samalla tunsin eläväni sitä. Jos olisin elokuvan hahmon tavoin kuunnellut Wu-Tang Clania, niin edessä avautuva Helsinki olisi varmaan vaikuttanut maailman pienimmältä kaaosmetropolilta. Onneksi koin paikan vain omana leppoisana kotikaupunkinani.
Toinen yhtä vaikuttava kokemus oli muutaman tunnin laivamatka Brasiliassa. Istuin pienen katamaraanin kannella henkisesti yksin ja keskityin vain korvalappustereoissa soineeseen Dub Side Of The Mooniin, Pink Floydin klassikkolevystä tehtyyn hienoon dub-versioon. Tila oli niitä, joissa kolmannen maailman suurkaupungit näyttävät kasvonsa. Oman pienuuden huomaa miettiessä valtavaa kaaosta, jossa miljoonat ihmiset kuitenkin elävät jokapäiväistä elämäänsä, valitettavan usein väkivallan ja köyhyyden keskellä.
Molempia tilanteita voisi luonnehtia oman itsensä tiedostamisen tilanteiksi. Oman pienuutensa ja alastomuutensa tajuaa, mutta samalla tuntee olevansa koko maailman keskipiste, nimittäin oman maailman. Kaikki jotenkin itsestään asettuu tasapainoon ja voi vain keskittyä olemiseen. Mahtava tunne, jonka voisin kuvitella olevan sukua joillekin uskonnollisille kokemuksille, vaikka en itse tilanteisiin uskonnollisia elementtejä liitäkään. Minun ei tarvitse.
Oman elämän kokeminen täysin ulkopuolisena taas on äärimmäisen ahdistavaa. Rupeaa analysoimaan tilannetta kuin tilannetta kaikin mahdollisin keinoin myös silloin kun pitäisi vain mennä virran mukana ja nauttia tai ainakin kokea. Helposti tilanteessa myös torjuu tunteita niitä rationalisoimalla. Kaikkea ei pidä eikä tarvitse palauttaa rationaaliseen tai edes siltä vaikuttavaan viitekehykseen, joka pahimmillaan tuo pelkän tyhjyyden kokemuksen – mikään ei merkitse, vaikka siinä olisi jotain järkeä, jota useimmiten ei ole.
Eräs tapa tehdä oikeista tilanteista elokuvan kohtauksen kaltaisia on myös niiden kuvitteleminen etukäteen, kuten jo aiemmin mainitsin. Itse ainakin muodostan etukäteen välillä mielikuvia tulevista tapahtumista repliikkeineen kaikkineen. Ennakko-odotukset ja –oletukset syövät aidon kokemisen tuntua ja lopputuloksena on usein jotain korkeintaan keskinkertaista. Parempi olisi jälleen kerran antautua maailman vietäväksi edes hetkeksi ja nauttia siitä rennosti.
Ohhoh, tulipas maailmaa syleilevää tekstiä.
p.s. Jos ikinä erehdyn kosimaan ketään, ei biisistä ole epäilystä. Marvin Gayen Come Live With Me Angel on sopivan siirappisen korni siihen. Hyvä biisi tosin.
Kävellessä pimeällä kadulla talvisin katulamppujen keltaisessa valossa tai yöllisellä valtaväylällä autolla ajaessa on jotain kovin maagista, jotain niin elokuvallista. Kerran muistan ajaneeni Länsiväylää kaverin luota Espoosta kotiin Helsinkiin ja kiinnittäneeni huomiota yläviistossa vilkkuneisiin keltaisiin valoihin DJ Shadown Midninght In A Perfect Worldin soidessa stereoissa.
Tunnelmassa oli jotain. Tilanteeseen sopiva biisi ja edessä avautunut öinen kaupunki toivat hetken esiin täysin yllättävällä tavalla. Itsensä näkeminen ulkopuolelta ei ollut normaalia ahdistavaa ulkopuolisuutta, vaan sisältä tunsin sekä istuvani auton ratissa että näkeväni kaiken jotenkin ulkopuolisen silmin. Näin itseni osana Jim Jarmuschin Ghost Dogin pehmeämpää versiota ja samalla tunsin eläväni sitä. Jos olisin elokuvan hahmon tavoin kuunnellut Wu-Tang Clania, niin edessä avautuva Helsinki olisi varmaan vaikuttanut maailman pienimmältä kaaosmetropolilta. Onneksi koin paikan vain omana leppoisana kotikaupunkinani.
Toinen yhtä vaikuttava kokemus oli muutaman tunnin laivamatka Brasiliassa. Istuin pienen katamaraanin kannella henkisesti yksin ja keskityin vain korvalappustereoissa soineeseen Dub Side Of The Mooniin, Pink Floydin klassikkolevystä tehtyyn hienoon dub-versioon. Tila oli niitä, joissa kolmannen maailman suurkaupungit näyttävät kasvonsa. Oman pienuuden huomaa miettiessä valtavaa kaaosta, jossa miljoonat ihmiset kuitenkin elävät jokapäiväistä elämäänsä, valitettavan usein väkivallan ja köyhyyden keskellä.
Molempia tilanteita voisi luonnehtia oman itsensä tiedostamisen tilanteiksi. Oman pienuutensa ja alastomuutensa tajuaa, mutta samalla tuntee olevansa koko maailman keskipiste, nimittäin oman maailman. Kaikki jotenkin itsestään asettuu tasapainoon ja voi vain keskittyä olemiseen. Mahtava tunne, jonka voisin kuvitella olevan sukua joillekin uskonnollisille kokemuksille, vaikka en itse tilanteisiin uskonnollisia elementtejä liitäkään. Minun ei tarvitse.
Oman elämän kokeminen täysin ulkopuolisena taas on äärimmäisen ahdistavaa. Rupeaa analysoimaan tilannetta kuin tilannetta kaikin mahdollisin keinoin myös silloin kun pitäisi vain mennä virran mukana ja nauttia tai ainakin kokea. Helposti tilanteessa myös torjuu tunteita niitä rationalisoimalla. Kaikkea ei pidä eikä tarvitse palauttaa rationaaliseen tai edes siltä vaikuttavaan viitekehykseen, joka pahimmillaan tuo pelkän tyhjyyden kokemuksen – mikään ei merkitse, vaikka siinä olisi jotain järkeä, jota useimmiten ei ole.
Eräs tapa tehdä oikeista tilanteista elokuvan kohtauksen kaltaisia on myös niiden kuvitteleminen etukäteen, kuten jo aiemmin mainitsin. Itse ainakin muodostan etukäteen välillä mielikuvia tulevista tapahtumista repliikkeineen kaikkineen. Ennakko-odotukset ja –oletukset syövät aidon kokemisen tuntua ja lopputuloksena on usein jotain korkeintaan keskinkertaista. Parempi olisi jälleen kerran antautua maailman vietäväksi edes hetkeksi ja nauttia siitä rennosti.
Ohhoh, tulipas maailmaa syleilevää tekstiä.
p.s. Jos ikinä erehdyn kosimaan ketään, ei biisistä ole epäilystä. Marvin Gayen Come Live With Me Angel on sopivan siirappisen korni siihen. Hyvä biisi tosin.
Monday, April 2, 2007
Paras tapa lähteä?
Voi helvetti! Tänään taas tajusin tyrineeni tosi pahasti. Ainakin osittain persoonallisuushäiriöstä johtuen oli taas jäänyt todella tärkeä asia hoitamatta. Nyt taas kaikki on niin huonosti, ettei ulospääsyä näy. Ei auta muu kuin joko linnoittautua himaan tai hoitaa kaikki paska pois nopeasti ja kivuttomasti. Epäilen vain, onko minulla rohkeutta jälkimmäiseen vaihtoehtoon.
Muistan erään jakson Ozissa, jossa sarjan henkilöt miettivät parasta tapaa ottaa hengen itseltään. Runoilija, eräs suosikeistani koko sarjassa, sanoi mielestään parhaan tavan olevan tahallinen yliannostus. Minulla ei kuitenkaan siihen ole mahdollisuutta, koska en harrasta kemikaaleja, joilla niin voisi tehdä.
Mikä sitten toimisi? En suoralta kädeltä muista yhtään rakennusta, joka olisi niin korkea, että sen katolta hypätessä hengenlähtö olisi varma. En todellakaan halua herätä sairaalassa vain huomatakseni epäonnistuneeni viimeiseksi kaavaillussa teossani, kaikessa. Kaikessa olen tosin jo epäonnistunut.
Olen kuullut hukuttautumisen olevan loppujen lopuksi suhteellisen kivuton tapa lähteä. Hukkumiselta pelastuneet kertovat usein kamppailun jälkeen vai vaipuneensa uneen. Toisaalta karsastan teatraalista kivi jalassa sillalta hyppäämistä. Sillalla seistessä joku saattaisi myös ehtiä väliin ja pilata kaiken.
En voi ampua itseäni, koska en omista tuliaseita. Hirttäytyminen taas olisi liian teatraalinen tapa lähteä tästä paskasta maailmasta. Mitä tässä nyt voi enää tehdä, kun on näköjään pakko pysyä elossa. Pelottaa, ahdistaa.
Muistan erään jakson Ozissa, jossa sarjan henkilöt miettivät parasta tapaa ottaa hengen itseltään. Runoilija, eräs suosikeistani koko sarjassa, sanoi mielestään parhaan tavan olevan tahallinen yliannostus. Minulla ei kuitenkaan siihen ole mahdollisuutta, koska en harrasta kemikaaleja, joilla niin voisi tehdä.
Mikä sitten toimisi? En suoralta kädeltä muista yhtään rakennusta, joka olisi niin korkea, että sen katolta hypätessä hengenlähtö olisi varma. En todellakaan halua herätä sairaalassa vain huomatakseni epäonnistuneeni viimeiseksi kaavaillussa teossani, kaikessa. Kaikessa olen tosin jo epäonnistunut.
Olen kuullut hukuttautumisen olevan loppujen lopuksi suhteellisen kivuton tapa lähteä. Hukkumiselta pelastuneet kertovat usein kamppailun jälkeen vai vaipuneensa uneen. Toisaalta karsastan teatraalista kivi jalassa sillalta hyppäämistä. Sillalla seistessä joku saattaisi myös ehtiä väliin ja pilata kaiken.
En voi ampua itseäni, koska en omista tuliaseita. Hirttäytyminen taas olisi liian teatraalinen tapa lähteä tästä paskasta maailmasta. Mitä tässä nyt voi enää tehdä, kun on näköjään pakko pysyä elossa. Pelottaa, ahdistaa.
Sunday, April 1, 2007
Huolestuttavia merkkejä - sulaako sydän?
Ääh, huolella luotu synkkä imago on vaarassa luhistua. Tällä viikolla kesähempeys on alkanut vaikuttaa minuunkin. Ivallisten kommenttien heittely kaikesta mahdollisesta ei enää ole niin hauskaa kuin sen pitäisi olla. Mitähän tällekin nettipersoonalle ja sen takana olevalle persoonalle on tapahtumassa?
Lähaikoina ole syönyt terveellisesti ja, ikävä kyllä, voinut sen ansiosta paremmin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ei sen näin pitänyt käydä! Jo vuosia sitten asetuin kaiken ärsyttävän henkisen keskinkertaisuuden yläpuolelle, mutta näköjään olen pudonnut. Onko nyt aika omintakeisen ylpeyden nielemiseen?
Ehkä ahdistuksen ja turhaumien työstäminen on auttanut oman keskinkertaisuuden hyväksymisessä. Tämän kaiken takana saattaa tosin olla jotain muutakin, jotain täysin käsittämätöntä. Fiilis on niin omituinen, että en edes kunnolla muista, koska tältä tuntui viimeksi. Varmaan joskus lapsena tai varhaisteininä.
Ehkä synkkä elämän pilkkaaminen ei olekaan minua varten, vaan valitsen helpomman tien siltä usein poiketen. En silti pysty uskomaan, että jokin jonka yläpuolelle usein asetun vaikuttaisi minuun. Ehkä on vain pakko hyväksyä.
Näin saattaa toisaalta olla parempikin, sillä ulkopuolisen kaikkea kohtaamaansa analysoivan koomisen tarkkailijan otettu rooli on henkisesti todella rankka. Ehkä taas tunne joskus olevani elossa.
Lähaikoina ole syönyt terveellisesti ja, ikävä kyllä, voinut sen ansiosta paremmin niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ei sen näin pitänyt käydä! Jo vuosia sitten asetuin kaiken ärsyttävän henkisen keskinkertaisuuden yläpuolelle, mutta näköjään olen pudonnut. Onko nyt aika omintakeisen ylpeyden nielemiseen?
Ehkä ahdistuksen ja turhaumien työstäminen on auttanut oman keskinkertaisuuden hyväksymisessä. Tämän kaiken takana saattaa tosin olla jotain muutakin, jotain täysin käsittämätöntä. Fiilis on niin omituinen, että en edes kunnolla muista, koska tältä tuntui viimeksi. Varmaan joskus lapsena tai varhaisteininä.
Ehkä synkkä elämän pilkkaaminen ei olekaan minua varten, vaan valitsen helpomman tien siltä usein poiketen. En silti pysty uskomaan, että jokin jonka yläpuolelle usein asetun vaikuttaisi minuun. Ehkä on vain pakko hyväksyä.
Näin saattaa toisaalta olla parempikin, sillä ulkopuolisen kaikkea kohtaamaansa analysoivan koomisen tarkkailijan otettu rooli on henkisesti todella rankka. Ehkä taas tunne joskus olevani elossa.
Subscribe to:
Posts (Atom)