Pelottaa

Pari päivää sitten huomasin pelkääväni erästä läheiseksi tullutta ystävääni. Sitten tajusin pelkääväni kaikkia, joita voin pitää itselleni läheisinä: vanhempia, siskoa ja ystäviä. Huomasin läheisten ihmisten seurassa tuntevani pelkoa ja ahdistusta siitä, että minulla ylipäätään on ketään läheisiä. Mainittakoon, että en ole yleensä lainkaan epäsosiaalinen, mikäli hieman omituista käytöstäni ei lasketa epäsosiaalisuudeksi.

Terapeutin kanssa asiasta keskusteltuani olen luultavasti saanut asiaa selvitettyä itselleni. Pelkään varmaankin torjutuksi tulemista ja ennen kaikkea siitä seuraavaa häpeän tunnetta. Siitä johtuen en päästä ketään lähelleni, mikä on joskus vaikeaa. Torjun muut ennen kuin he ehtivät torjua minut eikä sen tekeminen hienovaraisesti aina ole helppoa. Joskus en pysty torjumaan, jolloin kiusaannun. Joskus on hankalaa vaihtaa paikkaa jonkun tullessa viereen istumaan. Kaikista pahimpia ovat kuitenkin halaajat. Aina ei saa otettua kahta askelta taakse ja iskettyä kättä toisen käteen. Onneksi pienessä maistissa halaaminen on vähemmän kiusallista. Kaikista paradoksaalisinta halauskammossa kuitenkin on sen vahvistuminen sen mukaan mitä läheisempi ihminen on kyseessä.

Elämä on vähän hankalaa, kun ei pysty päästämään ketään lähelle fyysisesti, mutta henkinen ulkopuolisuus on kuitenkin vielä pahempaa. Joskus jopa puhelimessa juttelu saattaa pelottaa, jos toisessa päässä on liian lähelle päässyt ihminen. Läheisyyden pelko tekee ulkopuoliseksi, vaikka pelon peitteleminen muilta onkin yllättävän helppoa. Läheispelkoisen elämä sen sijaan on usein piinaavaa. Se laittaa ajattelemaan, oliko se sittenkin totta, että synnymme vastoin tahtoamme, elämme heikkoina ja kuolemme lopulta yksin. Minulle se kaiketi on totta, vaikka en välttämättä haluaisikaan.

Usein juurettomuudeksikin kutsuttu ulkopuolisuuden kokemus voi olla seurausta läheisyyden pelostani. Piina torjutuksi tulemisen pelosta, joka estää päästämästä ketään oikeasti lähelle, saa minut kokemaan itseni juurettomaksi. Ovatko ihmisen juuret loppujen lopuksi läheisyydessä? Voiko yhteisöllisyyden käsittäminen laumasieluisuudeksi loppujen lopuksi olla vain omaa kammoani läheisyyttä kohtaan tai hyväksymättä jäämisen pelkoa?

Myös läheisyyskammosta eroon pääsy kammottaa. Ulkopuolisuudessa, tarkkailijan roolissa, on siinäkin jotain ikävöinnin arvoista. Kuinka voisin osoittaa oman elämäni koomiseksi, jos olen osa sitä? Humoristisen elämänasenteen, näkemyksen kaikesta myös huumorin raaka-aineena, kadottaminen hieman hirvittää. Parhaat vitsit kuitenkin syntyvät usein vakavilla asioilla leikittelystä, vaikka en itsekään kaikille toteamuksilleni naura ääneen. Oma huumorini ei mielestäni kuitenkaan ole usein pahantahtoista, mutta merkityksettömyyttä, läheisyyden puutetta ja juurettomuutta se välillä huokuu. Pelkään menettäväni ulkopuolisen minuuteni päästäessä ihmisiä lähelleni. Pelkään läheisyyden tappavan oman individualismini, jonka varassa olen elänyt niin kauan kuin muistan.

Läheisyyteen sisältyy varmasti myös riskejä. En koskaan ole ketään päästänyt niin lähelle, että tämä olisi voinut minua torjumalla vahingoittaa, saati sitten luoda turvaa tai yhteenkuuluvuuden tunnetta. Nyt kuitenkin olen hitaasti poistamassa suojausta ja se saa herkän tasapainoni järkkymään. En olekaan kaiken aikaa omassa pikku kuoressani ulkopuolisena, vaan koen joskus myös aidon tuntuisia tunteita eri alueilta, aiemmin tehokkaasti torjumiani tunteita.
Torjunnan pieni pudottaminen on saanut aikaan ihmeellisiä asioita. Olen kännissä usein täysin sentimentaalinen ja itken kotiin päästyäni siitä ilosta, että on olemassa läheisiä ihmisiä, joita kuitenkin samalla pelkään. Tilanteet ovat kummallisia, mutta samalla kokemuksissa on jotain kaunista. Ne tuntuvat sentään joltain, eivät pelkältä päämäärättömältä ajelehtimiselta. Olen myös oppinut hiljalleen itkemään, mikä on uutta. Viimeisistä rehellisistä itkuista onkin kulunut kymmenkunta vuotta, mikäli hysteeristä suuttumusta ei lasketa itkuksi. Miksi koskaan lopetinkaan itkemisen?

Kenenkään lähelle päästäminen ihan yleiselläkään tasolla, jolla olen suurimman osan tästäkin kirjoituksesta liikkunut, on suuri hyppy tuntemattomaan. Hyppy on varmasti tehtävä. Saa tosin nähdä, onko minusta ikinä siihen?