Itsensä näkeminen

En varmaan ole ainut, joka silloin tällöin kokee oman elämänsä elokuvana ja miettii joitain tulevaisuuden mahdollisia tilanteita valkokankaalta tai telkkarista nähdyn kohtauksen tavoin. Usein vielä kuvittelen jonkun musiikin ”kohtaukseen”.

Kävellessä pimeällä kadulla talvisin katulamppujen keltaisessa valossa tai yöllisellä valtaväylällä autolla ajaessa on jotain kovin maagista, jotain niin elokuvallista. Kerran muistan ajaneeni Länsiväylää kaverin luota Espoosta kotiin Helsinkiin ja kiinnittäneeni huomiota yläviistossa vilkkuneisiin keltaisiin valoihin DJ Shadown Midninght In A Perfect Worldin soidessa stereoissa.

Tunnelmassa oli jotain. Tilanteeseen sopiva biisi ja edessä avautunut öinen kaupunki toivat hetken esiin täysin yllättävällä tavalla. Itsensä näkeminen ulkopuolelta ei ollut normaalia ahdistavaa ulkopuolisuutta, vaan sisältä tunsin sekä istuvani auton ratissa että näkeväni kaiken jotenkin ulkopuolisen silmin. Näin itseni osana Jim Jarmuschin Ghost Dogin pehmeämpää versiota ja samalla tunsin eläväni sitä. Jos olisin elokuvan hahmon tavoin kuunnellut Wu-Tang Clania, niin edessä avautuva Helsinki olisi varmaan vaikuttanut maailman pienimmältä kaaosmetropolilta. Onneksi koin paikan vain omana leppoisana kotikaupunkinani.

Toinen yhtä vaikuttava kokemus oli muutaman tunnin laivamatka Brasiliassa. Istuin pienen katamaraanin kannella henkisesti yksin ja keskityin vain korvalappustereoissa soineeseen Dub Side Of The Mooniin, Pink Floydin klassikkolevystä tehtyyn hienoon dub-versioon. Tila oli niitä, joissa kolmannen maailman suurkaupungit näyttävät kasvonsa. Oman pienuuden huomaa miettiessä valtavaa kaaosta, jossa miljoonat ihmiset kuitenkin elävät jokapäiväistä elämäänsä, valitettavan usein väkivallan ja köyhyyden keskellä.

Molempia tilanteita voisi luonnehtia oman itsensä tiedostamisen tilanteiksi. Oman pienuutensa ja alastomuutensa tajuaa, mutta samalla tuntee olevansa koko maailman keskipiste, nimittäin oman maailman. Kaikki jotenkin itsestään asettuu tasapainoon ja voi vain keskittyä olemiseen. Mahtava tunne, jonka voisin kuvitella olevan sukua joillekin uskonnollisille kokemuksille, vaikka en itse tilanteisiin uskonnollisia elementtejä liitäkään. Minun ei tarvitse.

Oman elämän kokeminen täysin ulkopuolisena taas on äärimmäisen ahdistavaa. Rupeaa analysoimaan tilannetta kuin tilannetta kaikin mahdollisin keinoin myös silloin kun pitäisi vain mennä virran mukana ja nauttia tai ainakin kokea. Helposti tilanteessa myös torjuu tunteita niitä rationalisoimalla. Kaikkea ei pidä eikä tarvitse palauttaa rationaaliseen tai edes siltä vaikuttavaan viitekehykseen, joka pahimmillaan tuo pelkän tyhjyyden kokemuksen – mikään ei merkitse, vaikka siinä olisi jotain järkeä, jota useimmiten ei ole.

Eräs tapa tehdä oikeista tilanteista elokuvan kohtauksen kaltaisia on myös niiden kuvitteleminen etukäteen, kuten jo aiemmin mainitsin. Itse ainakin muodostan etukäteen välillä mielikuvia tulevista tapahtumista repliikkeineen kaikkineen. Ennakko-odotukset ja –oletukset syövät aidon kokemisen tuntua ja lopputuloksena on usein jotain korkeintaan keskinkertaista. Parempi olisi jälleen kerran antautua maailman vietäväksi edes hetkeksi ja nauttia siitä rennosti.
Ohhoh, tulipas maailmaa syleilevää tekstiä.

p.s. Jos ikinä erehdyn kosimaan ketään, ei biisistä ole epäilystä. Marvin Gayen Come Live With Me Angel on sopivan siirappisen korni siihen. Hyvä biisi tosin.