Olen vihannut tähän mennessä jokaista työtäni. Luterilaisen kulttuurin tuotteena olen tosin ainakin suurimmaksi osaksi pitäny vihan omana tietonani, koska kaikki työhän on niin sanotusti arvokasta ja tärkeää. Paskat on. Vihaan työtäni ja olen siitä ylpeä. Tässäkin maassa on tarpeeksi hymyileviä lampaita, jotka valehtelevat pitämänsä vihaamastaan työstä.
Suomessa duunista mariseminen tulkitaan usein laiskuudeksi. Sitä se nyt ei yleensä kohdallani ole, koska hoidan työtehtäväni sovitulla tavalla ja olen usein valmis joustamaan työnantajan hyväksi. Opintojen ohelle tehty paskaduuni kuitenkin syö miestä ja ennen kaikkea hävettää.
Häpeän olla alinta kastia koko firmassa. Häpeän puhua menestyville koulukavereille paskaduunistani. Kaikki työhön liittyvä voidaan tarvittaessa tiivistää yhteen sanaan: häpeä. Minulle tekemäni työ ei ole arvokasta, vaikka se ehkä jotain tuottaakin. Se on vain jotain paskaa, joka tuottaa eniten häpeää.
Luultavasti sama tulee tapahtumaan jokaisessa tulevassakin työpaikassa seuraavat 40 vuotta, ellen onnekkaan sattuman johdosta potkaise tyhjää ennen sitä. Vituttaa olla kuraa ja kuraa tulen olemaan. Ei näillä avuilla pärjää. Pitänee uudelleen miettiä, onko 40 vuoden paskakuuri tavoiteltavaa elämää? Ei, mutta mikä neuvoksi?
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
1 comment:
Kaikki duuni on hienoa duunia. Ilman sitä paskaduunia bussit ei kulje, teitä ei rakenneta, vessoja ei siivota jne.. Vois vähän vituttaa.
Post a Comment